Lainsäätäjät lobbareiden vietävinä

Teknologian kehitys on perinteisesti ollut lainsäädännölle haaste. Kun esimerkiksi ensimmäiset autot ilmestyivät katukuvaan Suomessa 1900-luvun alussa, ei liikennesäännöistä tai tieliikennelaista ollut tietoakaan: oli vain joitakin lähinnä hevoskulkupeleille muodostuneita liikenteen käytännesääntöjä, joista ei juuri ollut iloa, kun piti juridisesti selvitä auton kaltaisesta, mullistavan uudenlaisesta teknologiasta.

Teknologian kehitys ja ennen kaikkea sen yleistyminen luovat väistämättä tarpeen myös lainsäädännön kehittämiselle. Lainsäädäntö ei ole neutraalia ja arvovapaata: paitsi, että se heijastelee aina aikansa arvoja, se aiheuttaa tyypillisesti myös paljon intohimoja.

Teknologian kehittyminen on usein muuttanut ratkaisevasti talouden ja teollisuuden rakenteita. Saksankielisen alueen taloustieteilijät, mutta ennen kaikkea itävaltalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter ovat kehitelleet luovan tuhon (schöpferische Zerstörung) käsitettä, jolla alkuperäisessä kontekstissaan viitataan tyypillisesti talousjärjestelmien (siis kapitalismin, sosialismin ja kommunismin) väliseen taisteluun, mutta jota varsinkin 1990-luvulta alkaen on alettu käyttää myös teknologioiden välisen dynamiikan kuvaamisen disruptiivisia innovaatioita koskevan teorian kehityttyä.

Disruptiivisella innovaatiolla tarkoitetaan innovaatiota, jota ei osata odottaa, mutta jonka tuoma parannus käyttäjän kokemaan hyötyyn on merkittävä. Disruptiivisille innovaatioille on usein tyypillistä myös se, että ne näyttävät alussa "vaarattomilta": teknologia on alun kehitysvaiheessaan vielä niin alkeellista, ettei sen aiheuttamaa vaaraa sillä hetkellä dominoiville teknologioille tunnisteta. Teknologian jatkuvasta kehityksestä johtuen disruptiiviset innovaatiotkin kehittyvät koko ajan niin, että jossain vaiheessa ne saavuttavat suorituskyvyltään sen hetken dominoivan teknologian ja ohittavat sen. Tapahtuu luova tuho: uusi, vallankumouksellinen teknologia tuhoaa aiemman, tarpeettomaksi käyneen.

Miten tämä sitten liittyy teknologian ja lainsäädännön suhteeseen? Luovalle tuholle on aina ominaista se, että prosessissa on voittajia ja häviäjiä: häviäjiä ovat aiemmin dominoivaan teknologiaan ja sen hyödyntämiseen toimintansa perustavat ja voittajia disruptiivisen innovaation - siis teknologian - hyödyntäjät. Häviäjät joutuvat monesti luopumaan erittäin vahvasta asemasta markkinoilla, ja tällöin kuvaan astuu omien etujen ajaminen ja lobbaus - esimerkiksi lainsäädännön suhteen.

Informaatioteknologian kehittyminen ja tietoyhteiskunnan tunkeutuminen lähes kaikille elämänalueille ovat aiheuttaneet jo useita luovia tuhoja. Perinteinen valokuvaaminen filmille on väistynyt digikuvauksen tieltä, fyysiset ääni- ja kuvatallenteet on korvattu tiedostoilla ja GSM-verkkovierailun sijaan nykyisin skypetetään kotiin ulkomaanmatkoilta.

Hyvä esimerkki teknologian kehittymisen seurauksena ahdinkoon joutuneesta toimialasta on musiikkiteollisuus. Napsterin lanseeraaminen vuonna 1999 alkoi toden teolla nakertaa siihen saakka melko rauhassa rahavirroistaan nauttineen musiikkiteollisuuden perustuksia, ja myöhempikään teknologinen kehitys ei ole jättänyt sitä juuri rauhaan - varsinkin, kun musiikkiteollisuudelta kesti käsittämättömän kauan havaita toimintaympäristössä tapahtunut ratkaiseva muutos ja reagoida siihen.

Musiikki- ja muun sisältöteollisuus kävivätkin esimerkiksi Suomessa taistoon asemansa puolesta hyvin perinteisellä menetelmällä: lobbaamalla. Lobbauksen kohteena oli tekijänoikeuslain uudistus vuonna 2004, jolloin Suomen tekijänoikeuslaki harmonisoitiin Europaan unionin tekijänoikeusdirektiivin mukaiseksi. Monien mielestä musiikki- ja sisältöteollisuus pääsivät käytännössä sanelemaan, mitä ja miten lakiin kirjoitettiin.

Tässä "Lex Karpelana" tunnetussa lakiuudistuksessa suomalaiset olivat jälleen paavillisempia kuin paavi itse: ilmeisesti mikään muu EU-maa ei ole implementoinut tekijänoikeusdirektiiviä yhtä tunnontarkasti kuin suomalaiset. Lakiuudistuksessa tehtiin rangaistavaksi mm. luvaton tiedostojenjakelu ja laittoman aineiston lataaminen Internetistä (kokonaisuudessaan siis ns. warettaminen), minkä lisäksi kiellettiin piraattikopioiden maahantuonti ja tehokkaan kopiosuojauksen purkaminen tekijänoikeudellisesti suojatun teoksen kopiointia varten.

Eniten tekijänoikeuslain uudistuksessa puhutti kuitenkin sen 50. pykälässä oleva kielto kopiosuojausten kiertoon tarkoitettujen tuotteiden ja palveluiden levittämisestä. Lain perusteluissa mainitaan, että myös kiertämisohjeiden tarjoaminen organisoidun tai kaupallisen palvelun puitteissa voi olla laissa mainittua teknisen toimenpiteen kiertämiskeinon levittämistä. Tätä on yleisesti pidetty demokraattisiin perusoikeuksiin kuuluvan sananvapauden rajoittamisena. Lain sisällön syvintä olemusta yritettiin selvittää ns. organisoitu keskustelu -kampanjalla, mutta koska korkein oikeus ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin eivät antaneet valituslupaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta (käräjäoikeuden tuomio oli vapauttava), ei lopullista tulkintaa siitä, saako Suomessa keskustella em. asioista, ole vieläkään olemassa. Perusoikeusmyönteisesti ajatellen asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta jostain syystä perusoikeudet voidaan tässä tapauksessa väliaikaisesti unohtaa.

Tekijänoikeuslakia nykymuodossaan pidetään hyvin vaikeaselkoisena, minkä katsotaan pahimmassa tapauksessa estävän laillisuusperiaatteen toteutumisen - kansalainen ei voi sekavasta, epäselvästä ja sisäisesti ristiriitaisesta laista aukottomasti päätellä, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Lain myös katsotaan mahdollistavan ylimitoitetut pakkokeinot, joista viime aikojen tunnetuin esimerkki on kymmenvuotiaan tytön Nalle Puh -tarroilla koristellun tietokoneen takavarikointi ns. Chisugaten yhteydessä. Kokonaisuutena ottaen voisikin todeta, että nykyinen laki suojaa enemmän kustantajia ja muita yritysoikeudenhaltijoita kuin varsinaisia henkilötekijöitä, joiden suojaksi tekijänoikeuslainsäädäntö kuitenkin on alun perin syntynyt.

Tekijänoikeuslain uudistus onkin lähes oppikirjaesimerkki taloudellisten etujärjestöjen lobbauksesta ja sen onnistumisesta. Lobbaaminen kuuluu politiikan tekoon ja lainsäädäntötyöhön. Suomessa lobbarit - käytännössä siis erilaiset etujärjestöt - ovat onnistuneet toiminnassaan jopa yli odotusten: maassamme on 2000-luvulla toteutunut lainsäädäntöhankkeita, joiden sisältö ei kestä tarkempaa tarkastelua esimerkiksi demokraattisten perusoikeuksien näkökulmasta, mutta jotka siitä huolimatta on runnottu läpi. Lisäksi valmisteilla on ainakin yksi suuri kokonaisuudistus, jonka valmistelussa on havaittavissa vastaavia piirteitä.

Perusoikeudet on sujuvasti unohdettu myös ns. Lex Nokiana tunnetussa sähköisen viestinnän tietosuojalain uudistuksessa, joka tuli voimaan 1.6.2009. Uudistuksessa ns. yhteisötilaajille annettiin oikeus käsitellä sähköisen viestinnän tunnistamistietoja, jos epäillään yrityssalaisuuksien paljastumista. Yhteisötilaajien automaattinen tarkkailu ei edellytä edes epäilyä, että yrityssalaisuuksia olisi vuodettu - työnantajalla on siis suuremmat oikeudet kuin esimerkiksi poliisilla, joka ei pääse käsiksi vastaaviin tunnistamistietoihin, jos vain epäilee yrityssalaisuuden rikkomista.



Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Laki sähköisen viestinnän tietosuojasta tunnetaan niin Lex Nokiana kuin Urkintalakinakin. Tämä on Urkintalaki -toimintaryhmän vastatelevisiomainos lakiesitystä vastaan.

Lex Nokia on saanut pilkkanimensä siitä, että Helsingin Sanomat kertoi helmikuussa 2009 Nokian uhanneen, että yhtiö lähtee Suomesta, jos lakia ei muuteta. Nokian mukaan tämä ei pidä paikkaansa, vaikka HS kertoi tietojensa perustuvan kymmenien lain valmistelussa mukana olleiden haastatteluihin.

Miten tällaiset lakiesitykset sitten syntyvät ja menevät läpi? Kuten totesin, esitysten synnyn taustalla ovat varmasti eri etujärjestöjen ja yritysten lobbarit, jotka aivan laillisesti pyrkivät vaikuttamaan lainsäätäjiin siten, että niiden toiminta olisi mahdollisimman helppoa. Syylliset näiden aivopierujen läpimenoon taas löytyvät Arkadianmäeltä, niiltä kahdeltasadalta kansanedustajille varatuilta tuoleilta. Kansanedustajuus on nykyään vaikea tehtävä: käsiteltävät asiat ovat usein niin monimutkaisia, että tehtävien päätösten sisällön ymmärtäminen vaatisi erikoisasiantuntijuutta useammaltakin alalta. Kun kansanedustajat nimensä mukaisesti edustavat kansaa, on koolla melko sekalainen seurakunta: joillain kansanedustajista on hyvinkin syvällistä asiantuntemusta, mutta yleensä vain melko suppealta alalta, ja jotkut kansanedustajista taas toimivat tehtävässään enemmän maalaisjärjellä ja mututuntumalla, ilman laajaa formaalia osaamista tai koulutusta. Asioihin perehtyminen vaatisi taas aikaa ja vaivaa - lakiehdotukset tausta-aineistoineen ovat usein satojen tai jopa yli tuhannen sivun järkäleitä - jolloin kansanedustajan houkutus äänestää niin kuin eduskuntaryhmä käskee, on melkoinen.

Kansanedustajien pitäisikin päätöksenteossaan oikeasti kuunnella kansaa. Molempiin em. lakiesityksiin liittyen on mm. erilaisissa kansalaisjärjestöissä tehty valtavasti työtä, ja esitysten sisällön ongelmista on saavutettu myös melko laaja konsensus. Tästä huolimatta Lex Karpela ja Lex Nokia hyväksyttiin sellaisenaan - hallituspuolueiden kansanedustajien äänillä ryhmäpäätösten mukaisesti. Nyt onkin jännittävää nähdä, kuinka uuden kansalaisaloitemahdollisuuden perusteella käynnistetty Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja menestyy ja kuinka mahdollinen aloite käsitellään eduskunnassa - ja ennen kaikkea: johtaako se siihen, että tekijänoikeuslakiin saataisiin järkeä.

Teemaan liittyvät luentokalvot ovat alla.

Maksumuuri ja pitkäsoitto

Olen kahdella edellisellä luennollani puhunut kaupankäynnistä informaatiolla ja siitä, miten informaation ja digitaalisten tuotteiden myyminen (ja samalla toki myös ostaminen) poikkeavat tavanomaisten fyysisten tuotteiden vastaavista prosesseista. Teema on nykyisessä tietoyhteiskunnassa aina ajankohtainen, mutta erityisen ajankohtainen se on ollut Suomessa viime viikkoina, kun muuten uutisköyhänä alkuvuonna ovat puhuttaneet paitsi Helsingin Sanomien pystyttämä maksumuuri, niin myös "nimekkäiden" suomalaistoimittajien perustama pitkän journalismin palvelu LongPlay.

Informaation - siis esimerkiksi lehtijuttujen - myyminen on monessa mielessä erilaista kuin fyysisten tuotteiden. Mm. informaatiotuotteiden kustannusrakenne poikkea ratkaisevasti fyysisten tuotteiden vastaavasta: informaatiotuotteiden kustannukset ovat lähes yksinomaan kiinteitä kustannuksia, minkä lisäksi ne aiheutuvat pääasiassa ennen tuotteen tuloa myyntiin ja uppoavat saman tien. Tästä seuraa se, että informaatiotuotteen rajakustannus on (käytännössä) nolla - yhden lisäyksikön tuottaminen ei lisää kokonaiskustannuksia.

Täydellisen kilpailun markkinoilla geneeristen tuotteiden (ns. yleishyödykkeiden) hinnalla on taipumus painua tuotannon rajakustannuksen tasolle. Näin tapahtuu myös informaatiotuotteissa, jossa esimerkki geneerisestä tuotteesta on yksinkertainen uutinen siitä, mitä on tapahtunut - siis uutinen ilman mitään taustoitusta, analyysiä tai muuta differointia.

Helsingin Sanomien maksumuuri toimii siten, että asiakas saa ilman maksua lukea viikossa viisi juttua. Sillä, millaisia artikkeleita lukee, ei ole väliä: viiden ilmaisartikkelin kiintiötä kuluttavat niin lyhyt, käytännössä sellaisenaan julkaistu uutisjuttu siitä, että syyttäjä hakee valituslupaa Jyrki Järvilehdon ruorijuoppousjutussa kuin lehden omaa tuotantoa oleva, pitkä ja perusteellinen juttu aivovaurioisesta perheenisästä.

Helsingin Sanomissa ei siis ole huomattu - tai ainakaan huomio ei ole päässyt maksumuurin toteutukseen asti - että lehti tarjoaa markkinoille hyvin erilaisia tuotteita: niin geneerisiä yleishyödykkeitä kuin pitkälle differoituja erikoistuotteitakin. Nämä tuotteet pitäisi myös hinnoitella eri tavoin: geneerisestä uutisjutusta kukaan ei oikeasti ole valmis maksamaan mitään, sillä sen saa kuitenkin luettua jostain ilmaiseksi.

Helsingin Sanomien maksumuuri onkin minusta logiikaltaan epäonnistunut: rahastusyritys geneerisillä yleishyödykkeillä johtaa siihen, että monet niistä käyttäjistä, jotka aiemmin ovat käyttäneet Helsingin Sanomien verkkosivuja perusuutissivustonaan siirtyvät muualle - eivätkä tule koskaan edes ajatelleeksi ostavansa lehden muuta, differoidumpaakaan tarjontaa. Helsingin Sanomien saavuttama kokemus- ja brändihyöty rapautuvat.



Miten sanomalehti selviytyy tulevaisuuden uutisviidakossa? Toimittajien ideasivusto deski.fi:n juttu, joka on julkaistu maaliskuussa 2012.


Vastikään lanseeratussa LongPlay-palvelussa sen sijaan on tarjolla ainoastaan pitkiä ja perusteellisia, varta vasten palveluun kirjoitettuja artikkeleita, joista lukija maksaa muutaman euron kappalehinnan. Ensimmäinen artikkeli kertoo Veikkausliigan sopupeliskandaalista ja sen taustoista. Artikkelin voi ostaa yleisimmistä sisältökaupoista, esimerkiksi Applen iBookstoresta tai Elisa Kirjasta, joissa artikkelista saa myös maistiaiset - pienen pätkän artikkelista voi lukea maksamatta siitä mitään.

Journalismissa siis tapahtuu Suomessa - ja maailmalla - tällä hetkellä jotain. Tunnen hieman lukkarinrakkautta sanomalehtiin, sillä joskus muinoin tein lisensiaatintyöni sanomalehtien verkkoliiketoiminnasta. Tuolloin - vuonna 2004 - sanomalehdissä oltiin melko yksimielisiä siitä, ettei verkko juurikaan horjuta perinteisen, paperisen sanomalehden asemaa. Sanomalehti ymmärrettiin yleisesti myös nimenomaan paperille painetuksi viestimeksi.

Minusta onkin yllättävää, että nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen melko moni sanomalehtijäärä on edelleen samaa mieltä. Lokakuussa 2011 Helsingin Sanomat haastatteli Graafinen teollisuus ry:n johtaja Lasse Krogellia, jonka vastaus toimittajan kysymykseen siitä, miksei sanomalehtipaperi enää käy kaupaksi niin kuin ennen, oli hämmentävä: "Länsimaissa elämäntilanne on hyvä. Nuoremmalle polvelle ei enää ole tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu.", tiesi Krogell.

Krogellin selitysmallissa ainoa mahdollinen kanava saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu, on jokin paperille painettu tuote, esimerkiksi sanomalehti. Kun nuorempi polvi ei enää lehtiä tilaa, ei siitä Krogellin mielestä voi vetää mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, ettei nuoremmalle polvelle ole enää tärkeää tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Krogellin kanssa samaan aikapoimuun oli jäänyt jumiin tässä kuussa Hesarin tabloiduudistuksesta kirjoittanut Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala, joka esittää absoluuttisena totuutena sen, että sanomalehden sisältökonsepti toimii paremmin broadsheetissä (siis sellaisella neljännesneliömetrin kokoisella paperiarkilla). "Sivun kokonaisuus hahmottuu paremmin.  Sanomalehteä on vaikea, ehkä mahdoton siirtää tabloidiin. On tehtävä kokonaan uusi tuote.", analysoi Hakala. Sanomalehden siirtämistä digitaalimaailmaan Hakala ei kirjoituksessaan tule edes ajatelleeksi.

Edellä olevat kaksi esimerkkiä havainnollistavat taas kerran sitä, mikä on niin monesti koitunut suomalaisten yritysten turmioksi. Kun yritystä johtaa muumio, joka ei ymmärrä, etteivät kaikki toimi ja ajattele samalla tavalla kuin hän tai hänen nuoruuden kaverinsa kultaiselta kuusikymmentäluvulta, ja yritys ajaa sitten tämän ideologin ohjaamana päin Pohjolan ikihonkaa, on jälki yleensä rumaa.

Kun edellä mainitulle Krogellille kerrottiin, että Berliinin muurin murtumisen jälkeen Itä-Eurooppa ei ole yltänyt lähellekään länsimaisia [paperin] kulutuslukuja, hän huolestui toden teolla: "Kenties on olemassa riski, että siellä ei koskaan opita käyttämään painettua sanomalehteä".

Ei kai. Toivottavasti oppivat siellä itäisessä Euroopassa kuitenkin nopeasti ajamaan vaikka hevoskärryillä. Se olisi ainakin Krogellin logiikan mukaan täysin odotettavaa ja normaalia. Mitä sitä nyt kaikkiin moderneihin hömpötyksiin - niin kuin digitaaliseen viestintään - mukaan menemään. Istutaan vain pistoraiteelle sysätyssä junanvaunussa, heilutellaan itseämme ja kuvitellaan, että oma juna kiitää edelleen eteenpäin.

Teemaan liittyvät luentokalvot ovat alla.

Informaatiotalous ja digitaaliset tuotteet from Panu Moilanen

Kurjistumisteoria 2.0

Tällä viikolla kurssilla on puhuttu tietoyhteiskunnasta. Ensin katsoimme BBC:n tuottaman Virtuaalivallankumous –dokumenttisarjan ensimmäisen osan (Suuri tasaus), jossa Aleks Krotoski pohtii Internetin ja ennen kaikkea WWW:n roolia elämässämme: miten elämämme, yhteiskuntamme ja sen rakenteet – niin kaupalliset kuin muutkin – ovat muuttuneet verkon kehittymisen seurauksena. Sen jälkeen ohjelmassa oli kurssin ensimmäinen varsinainen luento, jonka teemana oli tietoyhteiskunta: mitä sillä tarkoitetaan, kuinka se on kehittynyt ja millaisia haasteita tietoyhteiskuntakehitykseen liittyy.

Tietoyhteiskuntaa pidetään melko yleisesti yhtenä Suomen pelastajista. Suomi on perinteisesti menestynyt melko hyvin erilaisissa globaaleissa tietoyhteiskuntavertailuissa, ja tietoyhteiskuntakehityksen uskotaan ratkaisevan monia meikäläisiä ongelmia: tieto- ja viestintäteknologialla tuodaan mm. haja-asutusalueille ja syrjäseuduille niin koulutus, lääkäripalvelut kuin työnteon ja toimeentulon mahdollisuudetkin. Odotukset ovat kovia, ja reilun kymmenen vuoden jahkaamisen jälkeen mm. todellisen laajakaistan (kuituverkon) rakentamista markkinakilpailun kannalta vähemmän kiinnostaville alueille on alettu tukea julkisin varoin.

Pystyykö tieto- ja viestintäteknologia vastaamaan sille asetettuihin odotuksiin? Teknologiana varmasti kyllä, mutta liian usein keskustelussa unohdetaan se valitettava tosiasia, että teknologian käytön hyöty syntyy vasta sen käytön kautta, ja tässä merkittävä rooli on teknologian käyttäjillä – siis esimerkiksi meillä ihan tavallisilla suomalaisilla. Mielestäni suomalaisten tietoyhteiskuntautopioiden suurin sudenkuoppa piilee juuri tässä.


YouTube. Parasta heti Big Brotherin jälkeen? 

Verkkoviestintään erikoistunut valtiotieteiden tohtori Sinikka Sassi kirjoitti jo vuonna 2003 Tiedotustutkimus –lehteen artikkelin ”Synnyttääkö verkko eriarvoisuutta?”. Hän pohti siinä digitaalista kahtiajakoa ja sen ulottuvuuksia erottaen neljän eri  tason huolia: pieniä, keskikokoisia ja suuria huolia sekä modernisaation ja kapitalismin näkökulman eli vallankumouksen.

Pienissä huolissa on kyse verkkoon pääsystä ja kansalaisten teknisistä käyttötaidoista, keskikokoisissa huolissa taas siitä, että tieto- ja viestintäteknologian ja verkon käytön eroilla on yhteneväisyyksiä yhteiskunnan muiden sosiaalisten rakenteiden kanssa. Suuret huolet ovat huolta siitä, että tieto- ja viestintäteknologialla mahdollisesti on aktiivinen rooli eriarvoisuuden syntymisessä ja vahvistumisessa. Modernisaation ja kapitalismin näkökulmassa kyse on taas siitä, että tietoyhteiskuntakehitys saattaa johtaa räikeään epätasa-arvoon ja polarisaatioon: esimerkiksi työvoima eriytyy hyvin tuottavaan ”informaatioeliittiin” ja helposti korvattavissa olevaan, mekaanista työtä tekevään joukkoon, jonka työ voidaan aina tarvittaessa siirtää halvempien työvoimakustannusten perässä milloin minnekin päin maapalloa.

Vaikka puhuminen yksilöiden välisistä suorituskykyeroista varsinkin henkisen kapasiteetin suhteen on Suomessa melko riskialtista puuhaa, kuten mm. eräs (entinen?) nouseva poliittinen kyky tässä taannoin osoitti, uskallan todeta, että juuri tässä on yksi suomalaisen tietoyhteiskuntakeskustelun suurimmista vääristymistä. Meillä nimittäin oletetaan, että kaikilla suomalaisilla on riittävät valmiudet hyödyntää tieto- ja viestintäteknologiaa ja sen kautta tarjottavia palveluja – ja tehdä sellaista tietointensiivistä työtä, joka voidaan tietoyhteiskunnassa kätevästi hajasijoittaa juuri sinne, jossa yksilön mielestä sattuu kulloinkin olemaan mukavaa asua. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

Mm. Pekka Himasen moneen kertaan (ansaitusti) runtatussa Sinisessä kirjassa yhdeksi tärkeimmistä Suomen talouden pelastajista nimetään tieto- ja viestintäteknologia ja sen tehokkaampi käyttö varsinkin palveluiden tuotannossa. En väitä vastaan sen suhteen, etteikö tässä olisi meillä vielä paljon tekemistä. Sen sijaan minua huolestuttaakin se, että kun tieto- ja viestintäteknologian rooli vahvistuu entisestään niin koulutuksessa, demokratiassa kuin työmarkkinoillakin, yhä useampi meistä suomalaisista ajautuu järjestelmän ulkopuolelle.

Kun virallisissa tietoyhteiskuntavisioissa verkkoa ja siihen liittyviä teknologioita käytetään kouluttautumiseen, tiedonhakuun ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen, niin jo nyt kansalaisten välillä on havaittavissa selviä eroja tieto- ja viestintäteknologian sekä verkon käyttötavoissa: tulo- ja koulutustaso heijastuvat siinä selvästi siten, että paremmin ansaitsevat ja paremmin koulutetut käyttävät verkkoa monipuolisemmin ja itsensä kehittämisen kannalta tehokkaammin, kun taas matala tulo- ja koulutustaso liittyvät ennen kaikkea verkon viihdekäyttöön, joka ei lähtökohtaisesti tuota mitattavaa hyötyä yksilölle eikä yhteiskunnalle.

Yksi vanhan partasuun, Karl Marxin, kuuluisimmista ajatuksista on kurjistumisteoria, jonka mukaan pääoman kasaantuminen yhä harvempiin käsiin johtaa työväestön aseman jatkuvaan huononemiseen eli kurjistumiseen. Muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen kurjistumisteoria on palannut päivitettynä versiona, modernina Kurjistumisteoria 2.0:na. Pääoma ei uudessa versiossa ole enää perinteistä, monetääristä pääoma, vaan tietoa ja osaamista. Lopputulos on kuitenkin sama: eliitti vahvistaa asemiaan entisestään ja osa ihmisistä luiskahtaa kurjistumisen kehälle, jossa epäonnistumiset työmarkkinoilla, demokratiassa, hyvinvointijärjestelmässä ja sosiaalisissa yhteisöissä seuraavat toisiaan. Tästä puhutaan Suomessa yllättävän vähän.

Luennon kalvot ovat alla.

Liiketoiminta tietoyhteiskunnassa

"Liiketoiminta tietoyhteiskunnassa" on Jyväskylän yliopiston tietojärjestelmätieteen aineopintoihin kuuluva kurssi, jolle osallistuu vuosittain noin 150-200 opiskelijaa. Tietojärjestelmätiede on toinen yliopistomme informaatioteknologian tiedekunnan oppiaineista. Siinä suoritetaan ensin kauppatieteiden kandidaatin ja sen jälkeen kauppatieteiden maisterin eli ekonomin tutkinto.

Maisteriopintomme on tällä hetkellä jäsennetty kahdeksi eri suuntautumisvaihtoehdoksi, jotka ovat nimeltään "Järjestelmäkehitys" ja "Tietoyhteiskunta, viestintä ja liiketoiminta". Tämä kurssi on johdantokurssi näistä suuntautumisvaihtoehdoista jälkimmäiseen.

Kurssin historia alkaa vuodesta 1999, jolloin Jyväskylän yliopistossa alkoi elektronisen liiketoiminnan opetus. Tuolloin kurssi oli nimeltään "Elektronisen liiketoiminnan keskeisiä kysymyksiä" ja laajuus nykyisinä opintopisteinä 7 op. Myöhemmin kurssi pieneni viiteen opintopisteeseen ja sen nimeksi tuli "Johdatus elektroniseen liiketoimintaan". Kurssin kolmannessa inkarnaatiossa muuttui paitsi nimi nykyiseen, niin myös kurssin painotus: kun aiemmilla kahdella kurssilla pyrittiin tarkastelemaan verkkomaailman ja -liiketoiminnan ilmiöitä niin kuluttaja-asiakkaiden kuin yritystenkin näkökulmasta, niin nyt näkökulma on selkeästi kuluttaja-asiakaskeskeinen.

Nykykäytännön mukaan kurssillemme on määritelty osaamistavoitteet - siis se osaaminen, joka opiskelijan tulisi saavuttaa kurssi käymällä. Kurssin käytyään opiskelijan tulisi

1. osata kuvailla tietoyhteiskuntakehitystä ennen kaikkea suomalaisessa ja eurooppalaisessa kontekstissa sekä tiedostaa siihen liittyvät haasteet ja ongelmat,
2. tuntea informaatiotalouteen liittyvät peruskäsitteet ja –periaatteet,
3. olla tutustunut yksilön käyttäytymiseen tietoverkkoympäristössä vaikuttaviin keskeisiin tekijöihin ja 
4. osata arvioida tietoyhteiskuntaa ja siihen liittyviä taloustieteellisiä ilmiöitä monitieteisestä ja myös omasta asemastaan poikkeavasta näkökulmasta.

Kurssin osaamistavoitteista näkyy yksi siihen liittyvistä suurimmista haasteista, joista opiskelijat antavat palautetta toteutuskerrasta toiseen: kurssilla käsiteltäviä teemoja on hieman hankala liittää saumattomasti toisiinsa niin, että kurssista olisi aivan selkeästi löydettävissä "punainen lanka". Punainen lanka - tai yhteinen nimittäjä on kuitenkin olemassa: kurssin on tarkoitus olla johdatus tietoyhteiskunta- ja teknologiatutkimukseen nimenomaan kauppatieteellisestä näkökulmasta siten, että kurssi auttaisi toisaalta opiskelijoita hahmottamaan tulevissa maisteriopinnoissa käsiteltäviä teemoja ja toisaalta auttaisi aivan konkreettisesti esimerkiksi kandidaatintutkielmien aiheiden kehittelyssä.

Kurssin työskentelyä on aiemmin tuettu - ja tuetaan myös tänä vuonna Moodle-oppimisympäristöllä. Tällä toteutuskerralla päätin kuitenkin kurssi pääasiallisena luennoitsijana kokeilla myös kaikille avoimen blogin käyttöä osana kurssia. Tavoitteenani on kertoa täällä lyhyesti kullakin luentokerralla käsitellyistä teemoista ja ennen kaikkea omista näkemyksistäni niihin liittyen. Kurssin materiaalia tarkoitukseni on jakaa siinä määrin, kun se tekijänoikeudellisista ja muista rajoituksista riippuen on mahdollista - kurssilla käytetään melko paljon materiaalia Kopioston digiluvan perusteella, ja tällaisen materiaalin jakaminen blogissa ei ole mahdollista. Lisäksi on syytä muistaa, etten ole kurssin ainoa luennoitsija. Kanssani kurssia pitää Markus Salo, minkä lisäksi kurssilla vierailee myös ulkopuolisia luennoitsijoita. Muiden luennoitsijoiden materiaalia en luonnollisestikaan voi jakaa oikeastaan missään ilman heidän lupaansa. 

Toivotaan, että tästä tulee hyvä kurssi. En haluaisi pitää mitään monologia, joten jos Sinulla on sanottavaa kurssin teemoista, tiedät hyviä kurssin teemoihin liittyviä lähteitä tai haluat vain kysyä jotain, niin kommentoi rohkeasti - riippumatta siitä, onko Sinulla mitään tekemistä Jyväskylän yliopiston tai yleensäkään akateemisen maailman kanssa. Riittää, että Sinulla on sanottavaa ja haluat sanoa sen!